Hawaii, osa II

Honolulusta Hiloon, Oahusta Big Islandille. Kontrasti on melkoinen; turistimassat muuttuvat puroiksi ja suurkaupungin syke maalaismaiseksi leppoisteluksi. Havaijin suuresta saaresta (Big Island) en ainakaan minä voi olla pitämättä, Fengsu vaan toimii. Aloitimme Ison saaren samoamisen Hilosta, joka on saaren kahdesta isohkosta kaupungista leppoisampi mutta lähempänä Tulivuorten kansallispuistoa, sieltä sitten Konaan.

Viimeisillä penkoilla, USA loppuu

Mikä parasta Isossa saaressa, että täällä on jumalattoman erilaista tekemistä; paratiisirantoja, snorklaamista, (toimivia) tulivuoria, hienoja putouksia, sietämättömän hienoja sademetsiä, kahviplantaaseja (ja tietenkin todella, todella hyvää kahvia) sekä tietenkin ihania havaijilaisia ihmisiä. Tulivuoresta vaimo rakkaani jo runoili, joten totean vain, että vau! Olen onnekas ihminen ja olen nähnyt tulivuoria aikaisemminkin mutta jokainen niistä on erilainen ja aina yhtä hätkähdyttävän lumoava. Ehkä kiehtovinta niissä on niiden piilevä tuhovoima, esim. tuokin tuossa muutaman kymmenen kilometrin päässä voi periaatteessa koska tahansa alkaa sellaisen purkautumisshown, että se on menoa koko saarelle.

Auton ratissa, ilman Irmaa

Tien päällä taas

Isolla saarella oli pakko taas ilolla ottaa pyörät alle ja otimme jopa harkitun riskin jättämällä Irma kolmosen Alamon tiskille odottamaan seuraavaa asiakasta. Suunnistaminen turisti (ei niin kovin hyvien) karttojen avulla on onnistunut kohtuullisesti ja moukan tuurilla loistavasti. Saaren nähtävyydet on jopa jotenkuten viitoitettu ja kun ei ole kovin monia teitä niin ei voi eksyäkään niin helposti.

Vihreällä rannalla

Maailman kahdesta (uskokaa tai älkää) vihreän hiekan hiekkarannasta toinen on täällä Havaijin Isolla Saarella ja se heitti itsensä samantein ainakin mun top kymppiin. Ranta itsessään ei ole ehkä kuin 50 metriä leveä ja sitä hiekkaa on muutaman metrin kaistale, eikä se ole edes kirkkaan vihreää vaan vähän sellaista palaneen ruohikon väristä mutta mutta: Sinne pääseminen on vaatii toistakymmentä maillia pieniä ja vielä pienempiä Havaijin maaseututeitä, sitten tie muuttuu niin pieneksi ja kiviseksi, että vuokrattu neliveto sanoo: ”Ei riitä maavara ja vakuutus ei korvaa jos menen rikki”. Kapitalismille kiitos, siellä on paikallisia villevirtasia viemässä avolavanelivedoillaan, maksua vastaan tietenkin, viimeiset järkyttävän kuoppaiset kolmeneljä mailia merenranta tietä perille. Perillä rannalle täytyy laskeutua jotain kolmekymmentä metriä jyrkännettä alas, jotta pääsee uimaan. Rannan hiekka on keskipäivän trooppisessa auringonpaisteessa niin kuumaa, että uikkarit täytyy mennä pyyhkeen suojassa vaihtamaan vesirajaan tai sitten polttaa jalkapohjansa rakoille. Kaiken tämän jälkeen täydellisen turkoosinsininen 25-asteinen merivesi on taivaallista, poukama on niin suojainen, että mainingit laimenevat kevyiksi keinunheilautuksiksi ja kaiken kruunaa merikilpikonna, joka tulee moikkaamaan parinmetrin päähän. Tähän keski-ikään mennessä olen viettänyt jotain noin suunnilleen reilut 16000 iltapäivää mutta aika harvan kivemmin kuin tuon vihreän rannan iltapäivän. Elämälle kiitos!

Vihreä hiekka (ja turkoosi meri) odottavat väsyneitä kulkijoita