Auckland revisited

Auckland, ei maailman kaunein kaupunki?

Joulun jälkeinen Auckland muistuttaa juhannuksen jälkeistä Helsinkiä; ihmiset ovat joko lomilla tai niiden odotustunnelmissa. Suurimmat ruuhkat ovat lähisaariin vieville lautoille. Ja kun businessmiehetkin lomailevat on kaupungissa hotellien hintataso matkailijaystävällinen; luksushotellit ovat halvempia kuin motellit maakunnissa. Ja onneksi kaupungin mittava aasialaisväestö ei vietä joululomia; ruokahuolto siis reissaajille pelaa. Kiinalaista, thaimaalaista, japanilaista, vietnamilaista, malesialaista tai oikeastaan mitä tahansa aasialaista ruokaa löytyy katukeittiöistä tai

hienoista ravintoloista tai jostain siltä väliltä ja ruuan taso on

erinomainen. Ja kuten kuva todistaa niin joulupukki on vielä kaupungissa jäänyt varmaan alennusmyynteihin tai muuten vaan lomailemaan, seuraava keikka on vasta ensi jouluna.

Saunomisohjeita

Ekan kerran kolmeen kuukauteen pääsi saunaan kun hotellin kuntosalin kyljessä oli saunat miehille ja naisille. Kiuas oli suomalaistekoa ja löylyt erinomaiset (puhdistui edellisyön kaameasta yöbussimatkasta loistavasti). Hauskinta oli saunan seinälle laitetut saunomisohjeet, vapaa lyhennelmä alla:

1. Heitä vettä kiukaalle
2. Lisää vettä tarkoittaa lisää höyryä
3. Lisää höyryä tarkoittaa lisää kuumuutta
4. Jos on liian kuuma älä avaa ovea vaan poistu pesuhuoneen puolelle

Sunnuntaina sataa aina

Ja meidän Uuden-Seelannin kahteen ja puoleen viikkoon on mahtunut yllättävät noin 17 sunnuntaita. Yksi päivä kai oli (Queenstown?) jolloin ei satanut yhtään. Ja välillä on ollut suorastaan kylmä, 9 astetta keskipäivällä. Ja täytyy sanoa, että kylmyys ja koleus vaikuttaa fiiliksiä laskevasti vaikka kuin olisi muuta mieltä. Muuten täällä on ollut ihan älyttömästi nähtävää, koettavaa ja tehtävää. (Tarkkaavainen lukija huomaa, että näihin blogikirjoituksiin tulee vain hyvin pieni osa). Maisemat ja luonto yleensä ovat kulunutta termiä käyttääkseni henkeäsalpaavia. Ihmiset ovat hyvin samankaltaisia kuin britit Tyynenmeren ja kaukaisuuden mausteilla. Hintataso on lähempänä (tosi lähellä) Suomea kuin Amerikkaa ja oikeastaan kaikki mihin rahaa menee (matkustaminen, ruoka, asuminen, jne...) maksoi enemmän kuin mitä olin ajatellut. Ja euron kurssi on vielä kaiken lisäksi meille suosiollinen, joten sitäkään ei saa syytettyä. Toinen yllätys oli Uuden-Seelannin koko, tai ei se yllätys ollut olin sentään karttaa katsonut mutta sen ymmärsi vasta kun istui auton ratissa ja ajoi paikasta A paikkaan B. Ja kun varsinkin Eteläsaarella on kokoon nähden aika vähän asukkaita ovat tiet pienehköjä ja liikkumiseen meni siis tunti poikineen. No kuten rakkaani kirjoitti; saattoi autoilun aina ottaa omana seikkailunaan. Kokonaisuutena Uusi-Seelanti oli/on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, tänne tulemisen suurimpana rajoitteena jatkossa on se tosiseikka, että tämä on ihan oikeasti melkein toisella puolella maapalloa. Googlen mukaan esim. Christchurchin (Eteläsaaren suurin kapunki) ja Helsingin välimatka on 17000+ kilometriä.

On se hienoa vaikka sataa ja on sumuista

Uutta vuotta kohden

Me lähdemme juhlistamaan sitä Australiaan. Täytyy yrittää jaksaa katsoa ilotulitukset, ei olla Sydneyssä missä se kuuluisin on vaan Melbournessa, toivottavasti sielläkin osataan.

Sumuvalot tarpeen

Autoilu Uudessa Seelanissa vaatii  ensinnäkin käsirenkaan vasempaan käteen, jotta muistaa kumpi auton kylki on oltava penkan puolella, muutoin vasemmanpuoleinen liikenne on hallittavissa ainakin maaseudulla. Ajo- olosuhteet voivat muuttua täällä nopeasti. Korkeuserot laittavat Nissan pilipalin moottorin ujeltamaan ja auto hyytyy mäkeen äkkiseltään, ennen kuin silmä tajuaa, että loputon ylämäki on alkanut. Äkilliset tuulenpuuskat voivat yllättää yksikätisen ajajan. Kaksi kättä visusti ratissa aukeilla, jotta pilipali ei sinkoa lammaslaumaan tai vuonoon.

Henkilökohtainen sadepilvi voi yllättää kulman takana ja näkyvyys muuttua nopeasti, valot päälle, vaikka paikalliset eivät vaivaudu. Lisäksi käppyräteillä, joita täällä riittää, tärkeintä: päästä ohi se paikallinen, joka pystyy ajamaan muutakin kuin neljääkymppiä mutkassa. Levikkeitä on. Ja pysy omalla kaistalla, vaikka kuinka tekisi mieli ottaa kaarteessa naapurilta, kulman takana odottaa aina  saksalaiskuskin asuntovaunu.




Amerikassa sai uida maksusta rauskujen kanssa, täällä näitä saa rapsuttaa ken uskaltaa koskea rantavedessä.

Maaseutu jäänyt taa, Aucklandin aamua

Oo sehän on possumi

Opossumi on uusiseelantilaisen vihollinen numero uno. Nämä käyttävät nimeä possum, mutta olio on hävitettävä jokatapauksessa. Eniten ollaan nähnyt tiellä litsaantuneina, mutta myös parisen elävää kipittänyt tien yli. Tuollainen kissankokoinen irvistelijä. Eniten näitä kai ottaa pattiin opossumien määrä; 30 miljoonaa yksilöä.

Takahe astelee eteenpäin

 Lisäksi nämä pikku pedot syövät lentokyvyttyömiä harvinaisia tipuja ja linnunmunat ja levittävät lehmiin tuberkuloosia, eikä niillä ole mitään luontaista vihollista. Siksi US on julistanut sodan opossumeja ja myös rottia ja kärppiä vastaan. Puskissa on varoituskylttejä myrkkysyöteistä ja laatikkoansoja. Tarkoitus ei ole vaan pyydystää vaan tappaa ja hävittää.

opossuminnahkainen pefletti myynnissä 150 euroa, tehty kahdesta taljasta, ihana minkinpehmeä kosketus

 Joulua on vietetty vaihteeksi kauniissa auringonpaisteessa Akaroassa. Keli parantunut mitä pohjoisemmaksi menty, tänään pystyi jo harkitsemaan uimista, vaikka yritykseksi jäi. Rantavedessä piehtaroi valtava piiskahäntäinen rausku. Emme tehneet lähempää tuttavuutta. Lahdella kävi myös pyörähtämässä tämän alueen Hecktor- delfiineihin kuuluva pikkudelfiini. Vain keltasilmäpingviinit jäi näkemättä. Toissapäivänä kyhjötettiin lintujentarkkailukopissa jalat puuduksissa, mutta ei nähty kuin hylkeitä.

uimamaisteri poseeraa

muovinen Hector hyppää

Hyvää joulua

Sormusten Herran maisemissa, ennen sateita

Jouluaatonaatto,12 astetta ja sataa. Keskikesän juhla ja joulu yhdistettynä Uuden-Seelannin eteläsaarella, ei tunnu kovin keskikesältä, enemmän muistuu mieleen Etelä-Suomen mustat joulut, vain muutama aste lämpimämpää. Ei kuitenkaan enää myrskyä kuten pari päivää sitten kun olimme Norjan Lapissa, eikun Milford Soundissa. Hotellit ”lämmitetään” kuten Briteissä eli sisällä on kosteaa ja kylmää. Asian pelastaa sähköhuovat, joita täällä käytetään kesälläkin. Nukkumaan mennessä huovassa nupit kaakkoon ja kyllä tarkenee, ylösnouseminen onkin sitten kahta ikävämpää.

Kuin Lapissa olisi

Sateessa matkalla vuonoille

Kuvaaja kastuu

Pari päivää vierähti Eteläsaaren Fjordlandissa, missä maisemat ovat välillä kuin suoraan Inarista ja taas välillä kuin Pohjois-Norjasta. Tunnetuin ja vierailluin se on vuonojensa johdosta, joista me kävimme helpoimmin tavoitettavissa olevassa eli jo aikaisemmin mainitussa Milford Soundissa. Helppo tavoitettavuuskin on suhteellista, sinne pääsy vaatii lähimmästä kylästä parin tunnin vuoristoajon, varatkaa tankki täyteen bensaa ja sitten hyttysmyrkkyä, mäkäräöttiäisiä on kuin Lapissa konsanaan. Meille sattui myös mukava myrsky kaupanpäälle ja vuokra-automme Nissan Pilipali, hyytyili useampaankin mäkeen. Onneksi myrsky tyyntyi perille pääsyn myötä ja risteilyaluksemme ei vuonossa keikkunut liikaa.

Kea

Paluumatkalla, valokuvausstopilla, pääsimme tekemään tuttavuutta paikallisen papukaijalajin, Kean kanssa. Linnun herkkua ovat kuuleman mukaan tuulilasinpyyhkimet, meillä se ihastui Pilipalin peileihin siihen malliin, että halusi yhden mukaansa. Onneksi Pilipalin liimaamisessa on käytetty papukaijaa vahvempaa purkkaa ja pääsimme jatkamaan matkaa kaikkien peilien kanssa.

Sateen jälkeen vesiputouksia riittää

Taieri Gorge Railway

Junalla pääsee

Yksi junailevan maailman kohokohtia kulkee Dunedinista Pukerangiin ja sieltä takaisin. Nykyään rata on vain turistikäytössä mutta näköalat ovat edelleen mahtavia. Rataa rakennettiin aikoinaan pitkään ja hartaasti, pari lamakautta ja yksi maailmansota viivästyttivät töitä ja kun se aikoinaan 1920-luvulla valmistui oli jo rautateiden kultakausi takana; autot olivat saapuneet. Rata kulkee sitä myöten mäkisessä ja jokisessa maastossa, että ymmärtää rakentamisen hitauden, ihan ilman sotia ja lamojakin.

Maisemia piisaa

Sinipingviini jahdissa

Vähiten epäonnistunut pikkupingviiini kuva

Puoliyötä kameran kanssa Sinipingviinejä kuvaamassa. (Maailman pienin pingviini, koko 30-35 senttiä ja paino kilon verran). Pimeys ja epävakaa käsi; tuloksena 0 onnistunutta kuvaa! Ja pingviinejä nähtiin kuitenkin yli 300 kappaletta. Täytyy hakea National Geographiin töihin, meidän molempien. Mutta kuvista viis, pikku pingviinit ovat melkoisen mukavaa katseltavaa.

 

Turolla on asiaa

Eteläsaaren navigaattori on mies. Haloo siis mies! Nimettiin Turoksi. Turo ääntää englannin juuri niin kuin se kirjoitetaan, välillä meinaa ajaa ojaan kun repeää Turon selostuksiin. Toisaalta pitkiin ajomatkoihin tarvitaan piristystä ja Turo hoitaa sen samalla. Vitsit ja ajo-ohjeet samassa paketissa, voiskohan tuon tuotteistaa ja laittaa rahoiksi? Eipä suostu Google nyt ottamaan videota näytiksi, pakko vaan luottaa mun sanaan, että Turo on hauska mies.

  

Pierua ja kuplivaa mutaa

Rotorua, kaupunki pierunkatkuinen, mutta paperitehdaskaupungin tyttö ei ole moksiskaan, rikkisulfideja on tullut haisteltua aiemminkin. Wai-O-Tapu – vulkanopuistosta löytyivät aidot luonnon kiehuvat perunakattilat, rikki- ja kiehuvat mutakuopat ja keinotekoinen geysir, joka aktivoitiiin emäksisellä liuoksella. Maoritouhut on korostettuina pohjoissaarella, täällä etelässä ei ole vielä tullut vastaan yhtään maorireservaattia, sekoittuneet valtaväestöön ja samat oikeudet kuin muillakin, mitäpä sitä erikseen tohotta
maan. Maorit on vähän pötikköjä ja näyttää olevan yhtä paljon tatuointeja kuin suomalaisella 30-40 vuotiaalla miehellä.

Englantia puhutaan tässä maassa eksoottisesti, esim 7 (seven) äännetään ”siiven”, ja tint äännetään ”teint”. Kun finnjäveli menee kysymään trail-karttaa luullaan, että puhutaan rautateistä ”rail”.

Söin lammasta! Oli ihan pakko kun lampaita on täällä niin paljon, että ne ei häviä kun syömällä. Pikkusormenkynnenkokoinen pala luomulammasta lipsahti alas ihan ketterästi.

Matka Kiiwien maassa jatkuu

Hyvä(t) lukija(t)! Viimeksi jäimme matkallamme Rotoruaan; nyt muistaakseni neljä päivää myöhemmin olemme jo yli tuhannen kilometrin päässä Eteläsaarella Queenstownissa. Tie tänne on ollut vaiherikas ja ihan kirjaimellisesti kivinenkin. Maisemat ovat mykistäviä, ihmiset mukavia ja tekemistä riittää. Muuten uusseelantilaisten kutsuminen kiiweiksi ei ole mitenkään halventavaa, niin he kutsuvat itsekin itseään.
Olen hyvän kahvin ystävä kuten minut tuntevat tietävät. (Suomalainen normikahvi ei ole hyvää! Toim. huomautus). Täällä Uudessa-Seelannissa kahvi on poikkeuksetta hyvää tai sitten erinomaista. Kahvi valmistetaan tilauksen jälkeen vastajauhetuista pavuista, eikä töräytetä kuppiin kolme tuntia seissyttä ja pohjaan palanutta sumppia kuten liian usein jossain muualla. Pienpaahtimoita riittää joka lähtöön mutta kahvinjuonnista ei ole ainakaan vielä tuullut snobbailua, tärkeintä on hyvä kahvi eikä muille sen näyttäminen, että tietää miljoona eri kahvilaatua. Mulle sopivaa kahvittelua.

Pääkaupungissa

Manneken Piss Wellingtonin malliin

Matkalla etelään pysähdyimme pariksi yöksi Wellingtoniin, pääkaupunkiin, josta lautta Eteläsaarelle lähtee. Kaupunki on Tampereen kokoinen ja sitä kehutaan kilvan. Eikä ihan syyttä, leppoisa meininki ja ilmasto, loistavaa kahvia ja hemmetin hyvä kansallismuseo, Te Papa nimeltään. Joka on kaiken lisäksi ilmainen. Niin ja Wellingtonin ympäristössä on paljon Sormusten Herran kuvaus paikkoja; Me katsastimme yhden. Nostetaan hattua taas Jacksonille, näyttää elokuvassa aika paljon mahtavammalta, joki siis. Muuten täällä pääsisi tutustumaan Sormusten Herran kuvauspaikkoihin, oikeastaan ihan miten paljon haluaisi. Meidänkin käymämme Hobittila on yksi tunnetuimmista ja sitten on studioita ja opastettuja retkiä, jne... Täydellisin paketti sisältää kaikki mahdolliset paikat oppaineen, kestää kolmisen viikkoa ja maksaa noin suunnilleen 10.000 € per nuppi.

Sormusvarjojen kera elokuvassa tämä näytti kyllä hienommalta

Vuorten katveessa ja vähän vuorillakin

Queenstown on Eteläsaaren pikkujättiläinen, asukkaita on vain jotain 10.000 mutta porukkaa pyörii kylillä läpi vuoden moninkertaisesti. Talvella paikka on kaiken mallisen talviurheilun keskus ja muulloin täällä sitten trekataan. (Kiiwit ovat keksineet luonnossa vaeltamiselle uuden englanninkielisen sanan tramping). Mutta kaikkein tunnetuin kaupunki on adrenaliinihurvittelun yhtenä maailmankeskuksena. Täällä vo riippuliitää, laskea koskia, hypätä laskuvarjolla, tehdä benji-hypyn, laskea vuorenrinnettä mäkiautolla, jne...Jotakuinkin kaikki mahdolliset huimapäisyyden harrastusmuodot ovat täällä mahdollisia, ja jos jotain ei heti järjestetä valmiina, niin ehdota itse ja järjestyy. Kaupungilla pyöriessä tuntee tällainen keski-ikäinen itsensä loppuunkuluneeksi mamoksi mutta tehtiin mekin sentään jotain.

Ja sitten menoksi

Niin ja kaiken adrenilaanihurvittelun lisäksi tai vaihtoehtona sille on kaupunki vuorten ympäröimä ja järven rannalla, joten voi ottaa rauhallisetikin ja vaikka istua ja katsella vuorille ja sitten lähteä sinne kapuamaan. Maisemat ovat taatusti komeita ihan mitä tahansa teetkin.

Vuorille kapuamisen palkintona on ainakin mahtava näköala

Keskimaassa

Jäähyväiset Fijille

Fijin loppu aika sujui kuten alkukin; snorklaamista eri rannoilla, riutoilla, koralleilla. Kävimme Fijin parhaaksi äänestetylläkin rannalla Natadolalla. En tiedä miten hieno se oli, itse tykkäsin melkein enemmän Korallirannikosta. Hienot riutat siellä oli snorklata ja voimakkaat aallot teki hommasta seikkailun, kun aalto päätti paiskata sut jonnekin, olit enemmän tai vähemmän matkustaja. Onneksi vesi on pehmeää ja ei ollut ihan matalimman laskuveden aika. Viimeisenä päivänä hotellin siivoja oli taiteillut meille pyyhkeestä taidetta; jotenkin niin Fijiä, ihmiset ovat ihan tajuttoman ystävällisiä. Bula!

Pyyhetaidetta

Uuden-Seelannin tullissa

Uuden-Seelannin keikka olisi voinut alkaa vähän paremminkin; pari tuntia meni tullijonossa. Lopputuloksena kengät desinfioitiin. Tekevät tärkeää työtä kun yrittävät pitää vieraslajit ja pöpöt poissa täältä mutta homman organisoinnissa olisi toivomisen varaa. Niin ja joku voisi vääntää rautalangasta kiinalaisille, että jos hedelmiä ei saa tuoda niin sitten niitä ei saa tuoda.

Kontuun

Aucklandissa nukuttiin yksi yö ja sitten taas tien päälle. Auto vuokralle ja matkaan. Väärällä puolella tietä ajaen. Rannekello on vasemmassa kädessä, aja samalla puolella tietä, on se muistisääntö tuokin. Liikennekulttuuri on täällä suomalaista; kukaan ei anna varmana tietä ja jalankulkijan päälle voi ihan hyvin ajaa, varsinkin suojatiellä. Juu sarkasmia mutta kuitenkin. Navigaattorissa on maailman pienin ruutu mutta puhuuhan se savon murretta, jos amerikan navit nimettiin Irmaksi, olisiko nämä eteläisen pallonpuoliskon virkasisaret sitten vaikka Pirjoja.

Ajamisen kauheus unohtui kun päästiin Aucklandista Matamaraan. Matamarassa tai siis sen lähellä on Sormusten Herran (ja nyt Hobitin) kuvauksiin rakennettu Hobittila ja Kontu. Ja voi veljet ja siskot, se on hieno paikka. Tunnustaudun melkoiseksi Sormusten Herra (varsinkin kirja) faniksi mutta kolahti tuo vaimollekin, jonka mielestä kirja on (Haloo!!!) tylsä. Olen muutoin melko rationaalinen ja tiedän ettei hobitteja ole olemassa, mutta tuolla kierrellessä (loistavan oppaan johdolla) välillä tuli fiilis, että jossain vilahti Reppuli tai Rankkibuk.

Bilbon portailla

Ollapa hobitti Konnussa ennen Sormuksen löytymistä; karvaa varpaissa ja ainainen kesä. Veikkaan, että ei Tolkien käänny haudassaan, sen verran hyvällä maulla Jackson on teokset kuvalliseen muotoon kääntänyt. Kiitos hänelle. Peter Jackson on muuten täällä melkoinen kansallissankari ja ilmeisen syystäkin. Hei Peter miten olisi, että Hobitin jälkeen filmaat Silmarillionin? 

Vasemmassa alakulmassa oli hobitti vielä 0,01 sekuntia ennen kuvan ottamista. Vannon sen!

Kontua

Blogin kirjoittamisen arkea

Deadline painaa päälle, Amerikan aina ilmaiset ja hyvin toimivat WIFIt ovat vain muisto; täällä joka sekunti maksaa. Kuvien lataaminen tarvitsee aikatauluttaa ja harkita tarkkaan. Jatkossa teksti täytyy ensin laittaa Wordiin ja kopioida sitten blogiin. Tätä kirjoitetaan Rotoruassa missä ajatuksia häiritsee avonaisesta parvekkeen ovesta tunkeva mädän kananmunan haju, tuliperäisellä alueella taas. Siitä lisää seuraavalla kerralla, nyt on aika täysi ja juttu pitää julkaista, 2 min 14 sek aikaa.

Hotellin takapihaa

Aavikkopoliisin kynsissä

Sadekausi pukkaa päälle Vitsillä. Lähettiin taas kylille, että olisi vähän ohjelmaa sateen lisäksi. Ja siis todettakoon, että aamulla on aurinkoa ja paahdetta ihan tarpeeksi, iltapäivästä - yöstä ukkosta. Sade on trooppisen yltäkylläistä, eli ei huvita tehdä muuta kuin katsoa veden vyörymistä.

Vierailtiin paikallisessa Kula-ekopuistossa. Käsiin sumutettiin desinfiointiainetta heti ovella, ja jo rupesi pukkamaan liskoa ja kärmettä syliin, muuten puiston anti oli vähän vaatimattomampi, mutta kerranko tuota puolimetrinen iguaani istuu neulanterävine kynsineen pään päällä. Tästä ei ole todistusaineistoa kun puistotyöntekijä pelasti minut ajoissa.

Nokkela taksikuskimme heitti meidät Sigatokan hiekkadyyneille, joka on siis Fidzin ensimmäisiä luonnonpuistoja, takaoven kautta. Sillä seurauksella että  hiekkaerämaan päällä jäimme luonnonsuojelualueen vartijan kynsiin. Uppotava tulikuuma hiekka ei helpottanut pakoamme, ja kuski joutui kiltisti maksamaan sisäänpääsyn.

Ruokaplogissa tälläkertaa paikallista kalaa kookosmaidossa.

Hattivatit oikealla herkullista kassavaa

Fidzin kesä

Hindutemppeli Nadissa

Fidzi on Tyynenmeren paratiisisaarista varmaankin kaikkein tunnetuin, miljoonine vuosittaisine turisteineen. (Joku voisi vaikka käyttää termiä Polynesian Thaimaa). Matkailijoiden skaala on reppureissaajista miljardööreihin, halvimmillaan täällä majoittuu muutamalla eurolla ja kalleimmat resortit maksaa 10000+ euroa per yö. Ihan oikeasti, tuohon hintaan on kyllä omalla saarellaan mutta tonni hotellihuoneesta ei täällä ole mitenkään kummallista. Mutta on täällä valinnanvaraa keski-ikäisille Flashpackereille kuten me. Flashpacker-termi (ei oikein käänny suomeksi), tarkoittaa yhden matkailulehden mukaan tarkoittaa ikääntynyttä reppumatkailijaa jolla on luottokortti. Ihan hyvä määritelmä ja sopii ainakin minuun ja aika moneen muuhunkin 80-luvulla reilaamalla reissaamisen aloittaneeseen.
Täällä on kaksi vuodenaikaa; kesä ja talvi. Talvella on 29 ja kesällä 31 astetta. Kesäisin sataa enemmän ja aurinko paistaa keskipäivällä suoraan kupoliin ja varjoa ei juuri ole. Sateet tulevat yleensä kuin suihkusta ja eivät kestä kovin pitkään. Merivesi on aina 26 astetta tai nykyään vähän enemmän. Meriveden lämpenemisestä, oli sen syy sitten ilmastonmuutos tai mikä vaan, johtuu suuri osa koraaliriuttojen pahoinvoinnista ja hiljalleen tapahtuvasta kuolemasta.

Korallirannikolla

Me jämähdettiin - ihan tarkoituksella - Fidzin suurimmalle saarelle Viti Levulle ja siellä Korallirannikolle. Täältä ollaan tehty ja tehdään päiväreissuja muualle, sen minkä snorklaamiselta ehtii. Ensiksi suunniteltiin jonkinasteista saarihyppelyä mutta lyhyehkö aika ja valuuttakramppi saivat aikaan, että ollaan vaan yhdessä tukikohdassa. Niin ja on tässä myös ilmassa paikanvaihtoon kyllästymistä; reilu pari kuukautta takana ja on oltu jo jotain 30 hotellissa. Kiva välillä vähän olla paikallaankin.

Laskuveden aikaan

Täällä on jo kerinnyt muodostua rutiini päivänkululle (Ah, rutiini, niitä ihminen kaipaa). Aamulla kahdeksan maissa ylös, kolme kuppia kahvia (vaimo syökin jotain), riuttakengät jalkaan ja snorkkeli mukaan.

"Aivokivi" korallin joukossa

Koralliriutta on heti melkein oven edessä ja snorklaamaan. Snorklataan niin kauan kuin jaksaa tai alkaa palelemaan. Tunti palmun alla maailman tarkkailua ja sitten lounaalle. Iltapäivällä on laskuvesi ja joutuu tyytymään kävelyyn riutan keskellä muutama kymmensenttisessä vedessä. Tai sitten uimapuulilla puuhasteluun ja lueskeluun. (Täältä löytyi jopa pari suomenkielistä kirjaa, vaihtelua englanninkielisiin dekkareihin.) Illansuussa kun viilenee, heh suhteellinen käsite, suoritetaan päivän kuntoilu iltakävelyn muodossa ja päivän tehtävä, valitaan illallispaikka. Syömisen jälkeen onkin jo aika tutumaan. Vähän tylsää mutta ehtii tässä taas rientää.

Rantaa riittää ja riuttaa

Sigatokassa

Ruuhkaa Sigatokassa

Yksi päivä repäistiin ja lähdettiin ihan kaupungille. Meitä lähimpänä on Sigatoka niminen pikkukaupunki, josta löytyy (melkein) kaikki tarpeellinen. Hotellin oppaassa ausseja (hotelli on australialaisomistuksessa ja iso osa vieraista tulee kans sieltä) varoitellaan, että Sigatokassa joku voi tulla tyrkyttämään palveluitaan, tavaroitaan, jne... Niin ja pikkuliikkeissä voidaan pyytää yli hintaa (jos et siis tajua tinkiä). Just joo, menkää käymään Intiassa vaikka Jaipurin basaarissa. Minä olisin oikein halunnut vähän Aasia-tyylistä häslinkiä mutta vilunkiveikkoja pyörii enemmän Vantaan Jumbossa kuin Sigatokassa. Leppoisa mesta.

Meloniostoksilla

Niin ja mä oikein repäisin ja kävin leikkauttamassa tukkani paikallisessa parturissa. Maksoi 2 euroa ja on ihan hyvä, pärjää taas Bangkokiin saakka.

Siitä lähtee, tukka siis

Suku lähellä Samoalla

Samoasta piti sanomani vielä, että näillä on vahva yhteisöllisyys. Joka torpan edessä on ilmastoitu (ei seiniä) kokoontumishuone, jossa seuroja voidaan pitää aamusta iltaan. Näyttipä tuolla miehiä eniten istuskelevan. Lisäksi kun perheet (suvut) omistavat maansa, niillä voi tehdä mitä huvittaa, esim. haudata isovanhemmat kätevästi kotipihalle.

Kätevää kun kaikki on lähellä. Perheet tuntuvat olevan aika isoja, ja lie "hyväksyttävää" katolilaisuudesta huolimatta pitää monta vaimoa. Kylän edustalle rantaveteen on merkitty kepeillä alue, jos sen sisälle menee porskuttelemaan on hyvä maksaa heimopäällikölle rannan käytöstä.

Pääkapungissa

Kala loppuu muualta maailmata, mutta Samoalla sitä kuulemma riittää. Terveisiä vaan jasperääkkösille, mutta montaa erilaista tonnikalaa on tullut syötyä, ja järjestään herkullisia ja tuoreita olleet kaikki.

Samoa

Samoan sademetsää

Samoa on väkimäärältään Tampereen kokoinen valtio eteläisellä Tyynellä Merellä ja sitä kuvaa ehkä parhaiten sanapari leppoisa eilinen. Leppoisa siksi, että meno on lungia ja kaikki tapahtuu tropiikin vaatimalla hartaudella ja eilinen siksi, että Samoan perinteinen elämäntapa pyristelee muutoksia vastaan. Itse kyllä pelkään, että maailma ajaa itsensä Samoallekin, sekä hyvässä että pahassa. Matkailijalle Samoasta jää mieleen ystävälliset ihmiset, rehevä luonto (ainakin näin sadekauden aikaan) ja jo mainittu leppoisa meininki. Tällaisia melko mukavuudenhaluisia matkailijoita eniten häiritsee messevä hintataso, kun ei ole suurta kilpailua ovat matalankin sesongit hinnat kohdallaan. Itse asiassa ekan kerran koko reissussa alkoi allekirjoittanutta rahanmeno hirvittää ja jopa Havaiji tuntui halvalta. Hintatason lisäksi reissaamista hidastaa melko vähäisestä matkailijamäärästä johtuva valmiiden palvelujen puute, kun haluaa tehdä retken jonnekin se täytyy järjestää itse (tai maksaa itsensä kipeäksi resortin järjestämästä)
Meidän jo ennestään lyhyt Samoan keikka lyheni neljästä päivästä kolmeen kun Fiji Airways siirsi lentoa Honolulusta Apiaan 12 tunnilla. Kone kai mennyt rikki. Jee pääsee kinaamaan korvauksista jo toisen kerran tällä reissulla.
Samoan reissun ehdoton kohokohta oli pulahtaminen sieltä löytyvään jättimäiseen uimakoloon (vapaa käännös). Meri on nakertanut maahan muutaman jättimäisen kolon (yli 20 metriä syvän), joihin vesi tulee kuitenkin edelleen Tyynestä merestä vuorovesivaihteluineen. Siellä elää jopa muutama kalalaji ja uiminen oli kuin avonaisessa luolassa olisi ollut. Sanat ja kuvat eivät taaskaan kerro oikein mitään mutta kun matkaatte Samoalle käykää ehdottomasti.

Uimakolo

Toinen kohokohta tai kohdat oli ihan tajuttoman hyvät kala- ja muut mereneläväruuat. Etukäteen olin kuullut huhuja, että ruoka olisi pahaa mutta kaikkea muuta; sainpa Samoalaiselta Jasonilta, joka meitä pari päivää kuljetti saarta ympäri, hyvät Oka-reseptit kotiin vietäviksi. Oka on raakaa (Samoalla yleensä tonnikala) kalaa kookoskermassa ja limessä, mausteita maun mukaan. Aion testata tuota ensi kesänä vaikkapa siiasta tehtynä.

Pötyä pöytään

Nyt ollaan jo Fidzillä; melkein hotellin portailta alkaa koralliriutta. Tänään laskuveden aikaa riuttakengillä käveltiin merikurkkujen ja makkaroiden keskellä. Huomenna snorklaamaan.

Merikäärme, eikun kurkku